Aikaisemman artikkelini sanavalinta ‘illuusio väkivaltaisesta tilanteesta’ vaatii mielestäni hieman avaamista. Illuusionhan ei välttämättä tarvitse teatterissa olla missään määrin uskottava – ja erityisesti silloin se kiinnostaa minua erityisen paljon. Puhutaan teatterin taikuudesta, joihin vain fyysiset tarinankerrontatekniikat – kuten erilaiset miimin tai pantomiimin muodot – pystyvät.

Kukaan ei nimittäin usko näkevänsä seinää lavalla, vaikka miimikko rakentaisi kuinka vahvan illuusion seinästä. Seinä on olemassa vain ja ainoastaan, koska katsoja on mukana yhteisessä tarinassa – hän ymmärtää seinän olemassaolon tarinassa, muttei kummastele seinän ilmestymistä.

Vastaavia periaatteita käyttää toisaalta esimerkiksi taikuri puristaessaan kätensä nyrkkiin tavalla, jonka katsoja vaistomaisesti tietää liittyvän esineen pitämiseen kädessä. Todellisuudessa taikuri on vain huiputtanut katsojan silmää ja piilottanut todellisen aikomuksensa tämän illuusion taakse. Teatterissa katsojaa pystytään huiputtamaan samalla tavalla, ja niin joskus tehdäänkin: teatterin heinous kuitenkin perustuu siihen, ettei siihen ole koskaan tarvetta.

Osa näyttämötaistelusta on tylsän realistista, ja illuusioista pyritään tekemään mahdollisimman uskottavia. Usein se on minusta kuitenkin se kaikista tylsin taiteellinen valinta. Esimerkiksi realistisessa elokuvassa taiteellinen valinta on usein oikea, ja se voi olla hyvinkin vakuuttava. Alla on hyvä esimerkki tästä tämän kevään Fighting for Film -workshopista.

Kanssatappelijani ovat Monika Lindeman ja Kimmo Korpela. Kuvaajana toimi Mikko Löppönen, ja kurssin opettajina Robban Folin ja Oula Kitti.