Olen pohtinut pitkään, miten ihmiset tarkalleen ottaen käyttävät katsettaan keskustellessaan.

Se, mihin ihmiset ovat katsoneet, kun heidän kanssaan keskustelee on mielenkiintoista sinänsä. Useimmilla katse tuntuu nimittäin vaeltavan ympäristössä, mutta jotkut vain vastaavat katseeseen intensiivisesti: erityisesti tanssiessa tämä voi olla hyvinkin huumaavaa. Jotkut vain yrittävät olla katsomatta silmiin. Näitä ihmisiä näkee kyllä nykypäivänä harvemmin, mutten silti haluaisi pakottaa heitä tuijotuskilpailuun: jostain syystä silmiin katsominen on kulttuurissamme yhäkin iso juttu. Iso juttu tarkoittaa siis… kilpailuetua sellaiselle yrittäjälle, jolta se luonnistuu.

Joka tapauksessa ihmiset näyttäisivät kiinnittävän huomiota eniten valoihin ja kirkkaisiin asoihin: biologiahan vaati meitä aikanaan erottamaan punaisen värin vihreän keskeltä ja myöhemmin leirinuotion kaukaisuudesta, niin jokin evolutiivinen syy on ehkäpä kyseessä.

Toinen asia, mihin kiinnitämme huomiota, on liike – sekä näkökentässä, että kosketuksen sattuessa. Jos jotain yllättävää, nopeaa liikettä tapahtuu näkökenttämme rajoilla tai, jos joku vain tönäisee meitä vähän, on vaikeaa olla tarkastamatta, mikä on kyseessä.

Katse on kuitenkin mielenkiintoisimmillaan, kun se ei kohdistu mihinkään kohteeseen. Tästä jatkan kuitenkin ensi kerralla.