Minä ja illuusioni?

Olen tällä hetkellä myös pohtinut näyttelijän ja hahmon suhdetta toisiinsa, ja jotenkin oloni on sellainen, että näyttämötaistelussa voi olla eräänlainen avain pohdintani lukkoihin.

Keskustelin pari viikkoa sitten Musiikkiteatteri Akatemian näyttelijäntyön opettajan Anna Haukan kanssa Stanislavskista ja gurun kokevan ja esittävän teatterin käsitteistä. Jos ymmärsin oikein, lempilapseni miimi, naamioteatteri ja näyttämötaistelu ovat pahimmanlaatuisesti vain esittävää teatteria, sillä todellisen tilanteen kokeminen rikkoisi tekniikan luoman illuusion: tietenkin… saatan olla ymmärtänyt kokemisen käsitteen väärin. Olen pohtinut itse tätä ristiriitaa jonkin verran, ja mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia.

Omat ajatukseni näyttelijän ja kokemisen merkityksestä ehkäpä kiteytyvät tällä hetkellä kolmen entisen opettajani herättämiin ajatuksiin.

Steina Öhman – Novian fyysisen teatterin linjan pääopettaja – määritteli toisen vuotemme keväällä: Varje form måste ha innehåll. Pohjimmiltaan ajatus liittyi siihen, miten fyysisen näyttelijän on siis tiedettävä, miksi hän tekee jonkin liikkeen.

Onko liike vihanpurkaus vai surunilmaisu? Kenties liikesarjaan tai repliikkiin liittyy jokin monimutkaisempi ajatusketju? Tämä on tavallaan perustavanlaatuinen ajatus liittyen siihen, miten näyttelijän on saatava koko kehomielensä mukaan ollakseen uskottava. En siis voi varmaksi tietää, koenko vai esitänkö: mutta laittaessani kaiken keskittymiseni ja tekniikkani peliin, voin luottaa siihen että yleisö ymmärtää ja uskoo.

Toinen ajatus on Antti Silvennoisen, Wusheng Companyn taiteellinen johtajan. Vuoden 2012 jingju-kurssillamme hän määritteli, että näyttelijän on pidettävä tarkkailijan rooli omaan työskentelyynsä. Ilman tätä tarkkailijan hän ei kykene millään tavalla analysoimaan tai hallitsemaan omaa toimintaansa. Liika rooliin eläytyminen saattaa olla jopa typerää ja typerää.

Näyttämötaistelu ja perinteinen kiinalainen teatteri, joihin Antti on pitkälti erikoistunut, vaativat jo itsessäänkin näyttelijältä paljon työskentelyä, itsekritiikkiä ja tietoisuutta omasta toiminnastaan. Jostain syystä silti tuntuu, että juuri tämänkaltainen lisätaso luo aivan omanlaisensa näyttelijäntyöllisiä mahdollisuuksia – jopa illuusioita ja itsensä huijaamista.

Kolmas ajatus on Maya Tångeberg-Grischinin, Novian koulutusohjelman suunnittelijan ja kahden edellisen lainattuni opettajan. Ensimmäisenä vuotenamme keskustelimme näyttelijästä ja alitajunnan roolista, ja hänen mukaansa näyttelijän on kyettävä hallitsemaan omaa alitajuntaansa. 

Kuten jo psykologian opinnoissani Jyväskylän yliopistossa opin, rajaa alitajuisen ja tiedostetun toiminnan välillä ei todellisuudessa ole tarkasti määritelty. Asioista tullaan tietoisiksi, kun tarkkailemme niitä: näyttelijänä taas joutuu tarkastelemaan kehoaan, tunteitaan ja ajatuksiaan eräällä tapaa arkipäiväisen ylittävällä tavalla.

Ehkä näyttämötaistelu onkin vain taikuutta